Käsittämätöntä, kuinka nopeasti aika kuluu... Ja kuinka helposti hyvät aikomukset ja pyhät päätökset typistyvät vain selviytymikseksi arjessa, ajelehtimiseksi päivästä seuraavaan. Silti, jossain sisimmässäni elää sinnikkäästi tarve muuttaa elämäni suuntaa. Pysyvästi.
Sen sijaan, että pohtisin, missä kaikessa olen ehkä epäonnistunut, tahdon keskittyä hyviin muutoksiin. Sillä niitäkin on kuluneiden kuukausien aikana tapahtunut, vaikka joskus voikin olla vaikea iloita pienistä edistysaskelista.
TOP 5 muutokset:
- Vesi
- Kuntoutus
- Keittiö
- Opinnot
- Ihminen
Olen todellakin oppinut juomaan vettä janojuomaksi. Ei enää light-mehuja tai -limuja, harvoin edes marjoista tehtyä oikeaa mehua, vaan vettä. Tästä olen hyvin ylpeä, sillä vielä pari vuotta sitten en olisi uskonut pystyväni näin suureen muutokseen. Hyvä minä.
Aloitin keväällä selän kuntoututtamisen, lähinnä osallistumalla fysioterapian kuntosaliryhmään. Verkkaisesti, mutta tosissani, ja tarkoituksena on jatkaa syksyn tullen ihan tavallisella kuntosalilla. Hyvä minä.
Yksi suuri este terveellisen syömisen osalta on ollut kertakaikkisen toivoton keittiöni ja lievää hankalampi tiskausrajoitteisuuteni. Sitkeydellä ja muuutamalla onnekkaalla sattumalla on kummallinen vaikutus: keittiöpuuhat alkavat vähitellen jopa sujua ja olen pikkuhiljaa alkanut hankkia uusia astioita & työvälineitä. Hyvä minä.
Alan vähitellen tietää, mitä tahdon tehdä sitten joskus aikuisena. Vieläkin vaihtoehtoja on muutama, mutta olen tehnyt kuluneen vuoden aikana paljon töitä selkeyttääkseni tilannetta ja saadakseni unelmien opiskelupaikan. Tiedän löytäneeni punaisen langan ja se tekee tyyneksi ja onnelliseksi. Elämälläni on suunta. Hyvä minä.
Syksyn pimeydessä, kantaessani suurta huolta ja vastuuta läheiseni sairastuttua, elämääni ilmestyi hyvin erityinen ihminen. Hän kulki rinnallani henkisesti, järkähtämättä. Hyvin hämmentävä alku uudelle ihmissuhteelle, mutta nyt kuukausia myöhemmin alan vähitellen löytää tästä kanssakäymisestä paljonkin eri sävyjä...
Kaiken tämän kirjoitettuani ymmärrän, ettei vuosi ole "mennyt hukkaan" tai kulunut ilman tarkoitusta. Perusta uudelle elämälle, ja tavalle elää, on luotu pieniä askelia ottamalla. Tästä on hyvä jatkaa. Hyvä minä.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
tiistai 31. heinäkuuta 2012
Painohistoriaa osa II
Kerroin joitain päiviä sitten painoni vaihteluista kouluikäisenä. Ja siitä, kuinka tulin kiusatuksi lihavuuteni vuoksi. En voi siis parhaalla tahdollakaan sanoa olleeni onnellinen pieni koululainen, vaikka menestyin huippuhyvin ja pidin oppimisesta. Olen joutunut
työstämään
näitä lapsuusajan kokemuksia, -monen muun asian ohella, ja vaikka en haluakaan elää nykyhetkeä menneiden varjossa, on ollut tärkeää ymmärtää niiden vaikuttaneen elämääni myös myöhemmin.
Kuten jo kirjoitin "Painohistoriaa osa I"-kommenttiketjussa, lapsena lihoessa rasvasolujen määrä lisääntyy reilusti, joten painonhallinta on ehkä aavistuksen haastavampaa kuin vasta aikuisena lihoneille. Liikuntaa kohtaan minulle kehittyi suorastaan kammo, kiitos koulun liikuntatuntien ja tiettyjen opettajien. Onneksi löysin liikkumisen ilon aikuisempana ja vähitellen opettelen uutta. Koin jo hyvin varhaisessa vaiheessa sen, millaista on olla ei-hyväksytty ulkonäköseikkojen vuoksi. Siihen liittyi pienellä ihmisellä paljon hämmentäviä tunteita ja surua, mutta toisaalta olin vahva, enkä pyydellyt anteeksi olemassaoloani. Sellaista pientä uhmakkuutta ilmassa jo silloin. ;O)
* Aloitin yläasteen lähes normaalipainoisena ja naiselliset muodot omaavana, mutta siinä iässä en ollut suinkaan enää luokkani ainoa kurvikas tyttö. Oli helpompaa sulautua joukkoon, vaikka ala-asteaikojen traumat olivat hyvin muistissa ja vihasin niitä pahuksen liikuntatunteja! Uusia kiusaajia löytyi ylempiluokkalaisten poikien joukosta, mutta kaikesta huolimatta kolme vuotta yläasteella olivat helpompia kuin yksi vuosi viidennellä.
* Yhdeksännellä luokalla painoni nousi hieman, mutta kevättä kohti laihduin reippaasti ja aloitin lukion sangen kivoissa mitoissa. Tuohon aikaan sitä tietenkin piti itseään liian isona ja vaikka mitä, mutta jos katselisi tilannetta nyt, suhtautuisi varmasti toisin.
* Aloitin e-pillerien käytön 17-vuotiaana, mikä nykyisestä vinkkelistä katsoen oli yksi suurimpia erheitäni. Ne eivät sopineet lainkaan ja sain lähes kaikki mahdolliset sivuvaikutukset eri merkkejä useamman vuoden aikana kokeillessa. Puhalsin pelin poikki 19-vuotiaana, kun vihdoinkin ymmärsin vastustaa niitä tuputtavia lääkäreitä, mutta vahinko oli jo tapahtunut: +35kg kahdessa vuodessa! Siitä alkoi koko aikuisiän kestänyt kamppailu kiloja vastaan.
* Pillerien lopettamisen jälkeen painoni pysähtyi n.105kg:n tienoille, missä se pysyi kymmenen vuotta, välillä vähän laskien, välillä palaten samaan lukemaan. En kuitenkaan laihduttanut aktiivisesti missään vaiheessa, sillä minulla oli muitakin haasteita terveyden suhteen. Ja vaikka en viihtynytkään ylipainoisena, olin silti suhteellisen aktiivinen ja liikkuvainen, ja tulin hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olin.
* Noin kaksitoista vuotta sitten samanaikaisesti päädyin uuteen suhteeseen ja selkäni alkoi oireilla todella hankalasti. Uusi kumppani kokkaili ihan liikaa herkkuja, enkä kipeänä halunnut myöntää, että mennään väärään suuntaan. Suhde kariutui muutaman vuoden kuluttua ja painoni oli noussut 115kg:aan. Onneksi omaan, suhteellisen terveelliseen, ruokavalioon palaaminen ja aktiivinen hyötyliikkuminen tiputtivat painon muutamassa kuukaudessa 100kg:n alapuolelle. Näemmä minulla on paha tapa lihoa uuden parisuhteen alussa. Niin kävi seuraavankin kohdalla, mutta pyörittiin kuitenkin lähinnä siinä 105kg:n tienoilla.
* Sitten iski se "elämää suurempi rakkaus", joka vei täysin mukanaan! Ja taas toinen osapuoli kokkasi ja hemmotteli. Samaan aikaan sairauteni, etenkin selkäongelmat, pahenivat sellaisiksi, että olen ollut käytännössä työkyvytön viimeiset 7 vuotta. Painoni nousi puolessatoista vuodessa 125kg:aan ja olo oli kammottava. Onneksi lukemat alkoivat laskea tilanteen helpottamisen ja turvottavan lääkkeen lopettamisen jälkeen, ja muutamassa kuukaudessa lähentelin jo 110kg:aa. Ja jälleen sinkkuna.
Terveydentila vaikuttaa hyvin paljon liikkumisteni määrään ja siihen, kuinka paljon jaksan panostaa ruoanlaittoon. Olen nyt näiden kolmen sinkkuvuoden aikana kerännyt motivaatiota täydelliseen elämäntaparemonttiin ja muuttanut asioita yksi kerrallaan. Liikkuminen on kuitenkin ollut välillä todella hankalaa selän vuoksi ja painoni ehti nousta 121kg:aan, ennen kuin tänä keväänä sain katkaistua huonon kehityksen. Tällä kertaa lopullisesti, uskon niin.
Kuten jo kirjoitin "Painohistoriaa osa I"-kommenttiketjussa, lapsena lihoessa rasvasolujen määrä lisääntyy reilusti, joten painonhallinta on ehkä aavistuksen haastavampaa kuin vasta aikuisena lihoneille. Liikuntaa kohtaan minulle kehittyi suorastaan kammo, kiitos koulun liikuntatuntien ja tiettyjen opettajien. Onneksi löysin liikkumisen ilon aikuisempana ja vähitellen opettelen uutta. Koin jo hyvin varhaisessa vaiheessa sen, millaista on olla ei-hyväksytty ulkonäköseikkojen vuoksi. Siihen liittyi pienellä ihmisellä paljon hämmentäviä tunteita ja surua, mutta toisaalta olin vahva, enkä pyydellyt anteeksi olemassaoloani. Sellaista pientä uhmakkuutta ilmassa jo silloin. ;O)
* Aloitin yläasteen lähes normaalipainoisena ja naiselliset muodot omaavana, mutta siinä iässä en ollut suinkaan enää luokkani ainoa kurvikas tyttö. Oli helpompaa sulautua joukkoon, vaikka ala-asteaikojen traumat olivat hyvin muistissa ja vihasin niitä pahuksen liikuntatunteja! Uusia kiusaajia löytyi ylempiluokkalaisten poikien joukosta, mutta kaikesta huolimatta kolme vuotta yläasteella olivat helpompia kuin yksi vuosi viidennellä.
* Yhdeksännellä luokalla painoni nousi hieman, mutta kevättä kohti laihduin reippaasti ja aloitin lukion sangen kivoissa mitoissa. Tuohon aikaan sitä tietenkin piti itseään liian isona ja vaikka mitä, mutta jos katselisi tilannetta nyt, suhtautuisi varmasti toisin.
* Aloitin e-pillerien käytön 17-vuotiaana, mikä nykyisestä vinkkelistä katsoen oli yksi suurimpia erheitäni. Ne eivät sopineet lainkaan ja sain lähes kaikki mahdolliset sivuvaikutukset eri merkkejä useamman vuoden aikana kokeillessa. Puhalsin pelin poikki 19-vuotiaana, kun vihdoinkin ymmärsin vastustaa niitä tuputtavia lääkäreitä, mutta vahinko oli jo tapahtunut: +35kg kahdessa vuodessa! Siitä alkoi koko aikuisiän kestänyt kamppailu kiloja vastaan.
* Pillerien lopettamisen jälkeen painoni pysähtyi n.105kg:n tienoille, missä se pysyi kymmenen vuotta, välillä vähän laskien, välillä palaten samaan lukemaan. En kuitenkaan laihduttanut aktiivisesti missään vaiheessa, sillä minulla oli muitakin haasteita terveyden suhteen. Ja vaikka en viihtynytkään ylipainoisena, olin silti suhteellisen aktiivinen ja liikkuvainen, ja tulin hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olin.
* Noin kaksitoista vuotta sitten samanaikaisesti päädyin uuteen suhteeseen ja selkäni alkoi oireilla todella hankalasti. Uusi kumppani kokkaili ihan liikaa herkkuja, enkä kipeänä halunnut myöntää, että mennään väärään suuntaan. Suhde kariutui muutaman vuoden kuluttua ja painoni oli noussut 115kg:aan. Onneksi omaan, suhteellisen terveelliseen, ruokavalioon palaaminen ja aktiivinen hyötyliikkuminen tiputtivat painon muutamassa kuukaudessa 100kg:n alapuolelle. Näemmä minulla on paha tapa lihoa uuden parisuhteen alussa. Niin kävi seuraavankin kohdalla, mutta pyörittiin kuitenkin lähinnä siinä 105kg:n tienoilla.
* Sitten iski se "elämää suurempi rakkaus", joka vei täysin mukanaan! Ja taas toinen osapuoli kokkasi ja hemmotteli. Samaan aikaan sairauteni, etenkin selkäongelmat, pahenivat sellaisiksi, että olen ollut käytännössä työkyvytön viimeiset 7 vuotta. Painoni nousi puolessatoista vuodessa 125kg:aan ja olo oli kammottava. Onneksi lukemat alkoivat laskea tilanteen helpottamisen ja turvottavan lääkkeen lopettamisen jälkeen, ja muutamassa kuukaudessa lähentelin jo 110kg:aa. Ja jälleen sinkkuna.
Terveydentila vaikuttaa hyvin paljon liikkumisteni määrään ja siihen, kuinka paljon jaksan panostaa ruoanlaittoon. Olen nyt näiden kolmen sinkkuvuoden aikana kerännyt motivaatiota täydelliseen elämäntaparemonttiin ja muuttanut asioita yksi kerrallaan. Liikkuminen on kuitenkin ollut välillä todella hankalaa selän vuoksi ja painoni ehti nousta 121kg:aan, ennen kuin tänä keväänä sain katkaistua huonon kehityksen. Tällä kertaa lopullisesti, uskon niin.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
Tavoitteita
Tänä aamuna vaaka varmisti sen, minkä tunsin jo muutama päivä sitten: on kertynyt ylimääräistä nestettä. En ainakaan usko, että olisin onnistunut syömään niin paljon, että paino olisi viikossa noussut +100g. Vaatii vähän motivaatiota ja kylmiä hermoja luottaa oikeaan kurssiin, vaikka vaaka ei juuri tänään palkinnutkaan. Painoa aamulla siis 117,6kg, bmi 42,7 ja kokonaispudotusta -3,4kg. Helle, kipeät lihakset ja hormonaalinen kierto, siinä varmaan ne pahimmat syylliset tämänhetkiseen tilanteeseen.
Ehkä olisi hyvä listata vähän painotavoitteita matkan varrelle. Jospa ensimmäisenä tähyilisi tuonne kaksinumeroisiin asti:
1. Alle 117kg
2. 116kg / -5kg
3. 115kg
4. 112kg
5. 111kg/ -10kg
6. 110kg / BMI 39,9
7. 108kg
8. 106kg / -15kg
9. 105kg
10. 103kg
11. 101kg / -20kg
12. 100kg
Paljon on matkaa edessä, mutta mikään ei ole mahdotonta. Ei edes se, että taas vähitellen selkäni kuntoutuisi niin, että voisin alkaa tehdä kävelylenkkejä. Kesä vaan on ollut yhtä takapakkia sillä saralla, joten tällä hetkellä painon tippuminen perustuu lähes yksinomaan ruokavalioon. Haluaisin kuitenkin tulla terveeksi ja liikkuvaksi ihmiseksi. Jopa liikunnalliseksi.
Lopullinen tavoitteeni on saavuttaa normaalipaino, joka painoindeksillä mitattuna tarkoittaa kohdallani 69kg!
Ehkä olisi hyvä listata vähän painotavoitteita matkan varrelle. Jospa ensimmäisenä tähyilisi tuonne kaksinumeroisiin asti:
1. Alle 117kg
2. 116kg / -5kg
3. 115kg
4. 112kg
5. 111kg/ -10kg
6. 110kg / BMI 39,9
7. 108kg
8. 106kg / -15kg
9. 105kg
10. 103kg
11. 101kg / -20kg
12. 100kg
Paljon on matkaa edessä, mutta mikään ei ole mahdotonta. Ei edes se, että taas vähitellen selkäni kuntoutuisi niin, että voisin alkaa tehdä kävelylenkkejä. Kesä vaan on ollut yhtä takapakkia sillä saralla, joten tällä hetkellä painon tippuminen perustuu lähes yksinomaan ruokavalioon. Haluaisin kuitenkin tulla terveeksi ja liikkuvaksi ihmiseksi. Jopa liikunnalliseksi.
Lopullinen tavoitteeni on saavuttaa normaalipaino, joka painoindeksillä mitattuna tarkoittaa kohdallani 69kg!
Treenivaatteet
 |
| David Collection Plus, Spring & Summer 2012 |
 |
| David Collection Plus, Spring & Summer 2012 |
lauantai 28. heinäkuuta 2012
Painohistoriaa osa I
Eilinen puuhaaminen on tuntunut tänään jalkojen lihaksissa ja veto on ollut muutenkin poissa, joten suuret suunnitelmat vaihtuivat pienempiin. Yksi tärkeä asia on kuitenkin juuri tänään kirkastunut selkeäksi: ilman polttoainetta ei jaksa. On syötävä ajoissa, riittävästi ja ennen kuin tulee huono olo ja alkaa vapisuttaa. Kunpa tuosta osaisi jatkossa pitää kiinni ja saisi luotua rutiinit, joihin istuisi säännöllinen ruokailu.
Ajattelin, että nyt voisi olla aika miettiä vähän menneitä. Kertoa kanssakulkijoille, miten tähän hetkeen on tultu. Ja miksi tahdon muutosta.
* Ennen kouluikää olin normaalipainoinen ja iloinen vilkas pikkutyttö.
* Koulun alkaessa minusta tuli vähän pullukka. Ehkä siksi, että normaali liikkuminen vaihtui pitkiksi koulupäiviksi. Olin kiltti oppilas, ehkä vähän arkakin, koska omanikäisiä kavereita ei kotikulmilla ollut ollut ja jotkut vanhemmat lapset alkoivat kiusata minua.
Minulla ei ole noilta ajoilta selviä mielikuvia suhteestani ruokaan, mutta olen joskus miettinyt, mahtoiko se tarjota lohtua pienelle koululaiselle? Mikä sai minut syömään liikaa ja/tai liikkumaan liian vähän? Vai tapahtuiko jotain muuta, joka horjutti herkkää tasapainoa? Ylittikö eräs aikuinen kehoni koskemattomuuden rajoja vielä pahemmin kuin muistan?
* Kolmannella luokalla olin jo todella lihava ja isommat oppilaat olivat hyvin julmia. Menestyin koulussa hyvin, mutta oli paha olla, sillä pelkäsin liikuntatunteja ja kiusaajiani. Neljäs kouluvuosi oli ehkä hieman helpompi, mutta olin edelleen hyvin ylipainoinen.
* Viides luokka alkoi jo huomattavasti hoikempana, sillä paino oli alkanut lähteä murrosiän myötä. Koulusta tuli kuitenkin täysi painajainen, sillä etenkin liikuntatunneilla niin toiset oppilaat kuin opettajakin ottivat minut silmätikukseen. En osannut, olin kömpelö, olin epäsopiva, kelvoton, lihava, vaikka mitä. Elämä oli jatkuvaa pelossa elämistä ja voin sydäntä särkien eläytyä jokaisen koulukiusatun tarinaan omakohtaisten kokemusten myötä.
* Kuudennella luokalla oli helpompi hengittää, koska pahimmat kiusaajat olivat jo yläasteella ja pyöreyteni jatkoi häviämistä sitä mukaa, kun kehoni muuttui naisellisemmaksi. Olin muodokkaampi kuin muut luokallani olevat tytöt, mutta en nykyisin silmin missään nimessä lihava. Muistan erään hetken viimeiseltä keväältä, kun jopa tunsin itseni ihan vähän kauniiksi. ;O)
Lapsuudenkodissani syötiin suomalaisten silloista perusruokaa ilman sen suurempia kommervenkkejä. Kasviksia olisi varmaan voinut olla enemmän, mutta en oikein kai pitänyt niistä, sillä äidin ylikypsiksi keittämät sekavihannekset eivät maistuneet hyvältä. Koulussa kuitenkin söin mielelläni salaatteja ja kasviksia, joten niitäkin tuli varmaan suhteellisen riittävästi. Karkkia saatiin silloin tällöin ja mielestäni ihan normaaleja määriä. Eli en löydä sieltä laadulliselta puolelta mitään kovin erikoista, joka olisi voinut aiheuttaa voimakkaan lihomiseni koulun alettua.
Muistan jossain vaiheessa syöneeni itseni ähkyyn ihan tavallisesta ruoasta. Tapahtuiko sitä usein? Miksi se tuntui niin hyvältä? Olen aina pitänyt enemmän suolaisesta kuin makeasta, pohjaako se noihin aikoihin? Ja jälleen se kysymys: mikä sai pienen lapsen säätelyjärjestelmän raiteiltaan?
Muistan lukeneeni todella paljon kolmannesta kouluvuodesta eteenpäin. Kirjojen maailma oli varmaan myös pakopaikka lähes sietämättömästä todellisuudesta, vaikka olen kokenut sen ensisijaisesti mieluisana harrastuksena. Jos oli kaiken aikaa nenä kiinni kirjassa, liikkuminen jäi tietenkin vähemmälle. Mutta oliko vielä muuta? En muista.
En voi vielä tänä päivänäkään ymmärtää, miten jotkut opettajat ja terveydenhoitaja, aikuiset ihmiset, syyllistivät pientä viatonta lasta ylipainosta ja omalta osaltaan lisäsivät pahaa oloa ja turvattomuuden tunnetta. Uskoni auktoriteetteihin ja niiden oikeudenmukaisuuteen katosi jo noina varhaisina vuosina.
Miksi en sitten turvautunut vanhempiini? Miksi en koskaan kertonut kuinka paha minun oli olla, ja että minua kiusattiin niin kovasti? En tiedä. Mutta sen tiedän, että lapsen lihominen ei ole koskaan hänen omalla vastuullaan, vaan tilanteesta ovat vastuussa vanhemmat. Ja että yksikään aikuinen ei saisi osallistua pienen ihmisen nujertamiseen, ei edes sallimalla muiden oppilaiden kiusata.
To be continued...
Ajattelin, että nyt voisi olla aika miettiä vähän menneitä. Kertoa kanssakulkijoille, miten tähän hetkeen on tultu. Ja miksi tahdon muutosta.
* Ennen kouluikää olin normaalipainoinen ja iloinen vilkas pikkutyttö.
* Koulun alkaessa minusta tuli vähän pullukka. Ehkä siksi, että normaali liikkuminen vaihtui pitkiksi koulupäiviksi. Olin kiltti oppilas, ehkä vähän arkakin, koska omanikäisiä kavereita ei kotikulmilla ollut ollut ja jotkut vanhemmat lapset alkoivat kiusata minua.
Minulla ei ole noilta ajoilta selviä mielikuvia suhteestani ruokaan, mutta olen joskus miettinyt, mahtoiko se tarjota lohtua pienelle koululaiselle? Mikä sai minut syömään liikaa ja/tai liikkumaan liian vähän? Vai tapahtuiko jotain muuta, joka horjutti herkkää tasapainoa? Ylittikö eräs aikuinen kehoni koskemattomuuden rajoja vielä pahemmin kuin muistan?
* Kolmannella luokalla olin jo todella lihava ja isommat oppilaat olivat hyvin julmia. Menestyin koulussa hyvin, mutta oli paha olla, sillä pelkäsin liikuntatunteja ja kiusaajiani. Neljäs kouluvuosi oli ehkä hieman helpompi, mutta olin edelleen hyvin ylipainoinen.
* Viides luokka alkoi jo huomattavasti hoikempana, sillä paino oli alkanut lähteä murrosiän myötä. Koulusta tuli kuitenkin täysi painajainen, sillä etenkin liikuntatunneilla niin toiset oppilaat kuin opettajakin ottivat minut silmätikukseen. En osannut, olin kömpelö, olin epäsopiva, kelvoton, lihava, vaikka mitä. Elämä oli jatkuvaa pelossa elämistä ja voin sydäntä särkien eläytyä jokaisen koulukiusatun tarinaan omakohtaisten kokemusten myötä.
* Kuudennella luokalla oli helpompi hengittää, koska pahimmat kiusaajat olivat jo yläasteella ja pyöreyteni jatkoi häviämistä sitä mukaa, kun kehoni muuttui naisellisemmaksi. Olin muodokkaampi kuin muut luokallani olevat tytöt, mutta en nykyisin silmin missään nimessä lihava. Muistan erään hetken viimeiseltä keväältä, kun jopa tunsin itseni ihan vähän kauniiksi. ;O)
Lapsuudenkodissani syötiin suomalaisten silloista perusruokaa ilman sen suurempia kommervenkkejä. Kasviksia olisi varmaan voinut olla enemmän, mutta en oikein kai pitänyt niistä, sillä äidin ylikypsiksi keittämät sekavihannekset eivät maistuneet hyvältä. Koulussa kuitenkin söin mielelläni salaatteja ja kasviksia, joten niitäkin tuli varmaan suhteellisen riittävästi. Karkkia saatiin silloin tällöin ja mielestäni ihan normaaleja määriä. Eli en löydä sieltä laadulliselta puolelta mitään kovin erikoista, joka olisi voinut aiheuttaa voimakkaan lihomiseni koulun alettua.
Muistan jossain vaiheessa syöneeni itseni ähkyyn ihan tavallisesta ruoasta. Tapahtuiko sitä usein? Miksi se tuntui niin hyvältä? Olen aina pitänyt enemmän suolaisesta kuin makeasta, pohjaako se noihin aikoihin? Ja jälleen se kysymys: mikä sai pienen lapsen säätelyjärjestelmän raiteiltaan?
Muistan lukeneeni todella paljon kolmannesta kouluvuodesta eteenpäin. Kirjojen maailma oli varmaan myös pakopaikka lähes sietämättömästä todellisuudesta, vaikka olen kokenut sen ensisijaisesti mieluisana harrastuksena. Jos oli kaiken aikaa nenä kiinni kirjassa, liikkuminen jäi tietenkin vähemmälle. Mutta oliko vielä muuta? En muista.
En voi vielä tänä päivänäkään ymmärtää, miten jotkut opettajat ja terveydenhoitaja, aikuiset ihmiset, syyllistivät pientä viatonta lasta ylipainosta ja omalta osaltaan lisäsivät pahaa oloa ja turvattomuuden tunnetta. Uskoni auktoriteetteihin ja niiden oikeudenmukaisuuteen katosi jo noina varhaisina vuosina.
Miksi en sitten turvautunut vanhempiini? Miksi en koskaan kertonut kuinka paha minun oli olla, ja että minua kiusattiin niin kovasti? En tiedä. Mutta sen tiedän, että lapsen lihominen ei ole koskaan hänen omalla vastuullaan, vaan tilanteesta ovat vastuussa vanhemmat. Ja että yksikään aikuinen ei saisi osallistua pienen ihmisen nujertamiseen, ei edes sallimalla muiden oppilaiden kiusata.
To be continued...
perjantai 27. heinäkuuta 2012
Voittajafiilis!
Olo on väsynyt, mutta harvinaisen tyytyväinen! Vaikka unirytmi on vieläkin vinksallaan ja aloittaminen on tuntunut lähes mahdottomalta, sain tänään vihdoinkin inspiraation alkaa raivata kotia. Seuraa nolo tunnustus: omaan aivan uskomattoman kyvyn kääntää kaiken ylösalaisin ihan hetkessä, eikä kevään suursiivouksesta näy enää jälkeäkään. Olen kai saanut syntymälahjana tavanomaista suuremman määrän boheeminpuoleisia geenejä, mitään muuta selitystä en löydä. ;O)
En ehtinyt vielä tänään keittiöön asti, mutta haaveissa siintää jälleen kiiltävän puhdas ja viihtyisä ruoanlaittopaikka, jossa on oikeasti mukava kokkailla. Etenkin salaatteja ja uuden sadon raikkaista vihanneksista tehtyjä herkkuja. En ole koskaan ollut erityisen hyvä pitämään yllä rutiineja, mutta yritän vähitellen tulla sinuiksi päivittäisen ruoanlaiton kanssa, sillä pidän sitä melko ratkaisevana tekijänä elämänmuutokseni onnistumisessa. Ja lupaan yrittää vähän tsempata tuon järjestyksenpidonkin osalta... ;O)
Tuntuu hyvältä. Olen tehnyt tänään jotain, mikä on tärkeää ja vie askeleen lähemmäs asioita, joista haaveilen. Olkoon ne vaikka niinkin pieniä, kuin siisti koti ja siitä seuraava seesteisempi mieli. Ja osasin mitoittaa tekemiset jaksamisen mukaan, mikä ei ole sekään aina ollut se vahvin puoleni. Nyt voin mennä lepäämään tyytyväisenä ja ehkä Nukkumattikin löytää tiensä perille ennen aamuyötä!
En ehtinyt vielä tänään keittiöön asti, mutta haaveissa siintää jälleen kiiltävän puhdas ja viihtyisä ruoanlaittopaikka, jossa on oikeasti mukava kokkailla. Etenkin salaatteja ja uuden sadon raikkaista vihanneksista tehtyjä herkkuja. En ole koskaan ollut erityisen hyvä pitämään yllä rutiineja, mutta yritän vähitellen tulla sinuiksi päivittäisen ruoanlaiton kanssa, sillä pidän sitä melko ratkaisevana tekijänä elämänmuutokseni onnistumisessa. Ja lupaan yrittää vähän tsempata tuon järjestyksenpidonkin osalta... ;O)
Tuntuu hyvältä. Olen tehnyt tänään jotain, mikä on tärkeää ja vie askeleen lähemmäs asioita, joista haaveilen. Olkoon ne vaikka niinkin pieniä, kuin siisti koti ja siitä seuraava seesteisempi mieli. Ja osasin mitoittaa tekemiset jaksamisen mukaan, mikä ei ole sekään aina ollut se vahvin puoleni. Nyt voin mennä lepäämään tyytyväisenä ja ehkä Nukkumattikin löytää tiensä perille ennen aamuyötä!
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Kesäunelmia
Syksyyn on matkaa 37 päivää. Tähän kesään on jo mahtunut paljon onnellisia hetkiä, mutta viimeinen kuukausi on mennyt hieman kuin sumussa kulkien. Oma keskikesäni alkaa oikeastaan vasta nyt, enkä tahdo yhdenkään päivän valuvan käsistä. Tässä asioita, jotka ainakin tahtoisin tehdä:
* Syödä kirsikoita
* Lakata varpaankynnet violetiksi
* Tehdä retken
* Käydä uimassa
* Kastua öisessä sateessa
* Kuunnella elävää musiikkia
* Käydä kirjastossa
* Ottaa kesäisiä valokuvia
* Leipoa jotain
* Juoda mehua ystävän kanssa
Rakastan kesäöitä, linnunlaulua aamuyöstä, aamujen kauneutta ja auringonlaskujen lempeyttä. Vielä monta ihanaa päivää aikaa nauttia kaikesta ennen uutta vuodenaikaa!
* Syödä kirsikoita
* Lakata varpaankynnet violetiksi
* Tehdä retken
* Käydä uimassa
* Kastua öisessä sateessa
* Kuunnella elävää musiikkia
* Käydä kirjastossa
* Ottaa kesäisiä valokuvia
* Leipoa jotain
* Juoda mehua ystävän kanssa
Rakastan kesäöitä, linnunlaulua aamuyöstä, aamujen kauneutta ja auringonlaskujen lempeyttä. Vielä monta ihanaa päivää aikaa nauttia kaikesta ennen uutta vuodenaikaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)