Olen aina inhonnut elokuuta. Lapsena syyskesään liittyi vapaiden päivien loppu ja pelonsekainen jännitys koulun alkamisen suhteen, mutta nykyin suren kesän hiipumista. Syksyn värikkäitä lehtiä, sadetta ja tuulta sen sijaan rakastan. Olin puhdasverinen syysihminen, ennen kuin opin rakastamaan kesää.
Syksyn saapuminen on toisaalta aina ollut myös toiveita herättävää aikaa: uusia alkuja, energiaa tarttua asioihin, harrastuksia, lupauksia elämän päivitetymmästä versiosta... Mutta pimeiden aamujen ja väsyneiden iltojen myötä huomaakin olevansa kaikkea muuta kuin se yli-ihminen, joka jaksaa jatkaa uutta liikuntaharrastusta, opiskelee avoimessa yliopistossa ja on muuttanut koko elämänsä suunnan.
Epäilen tällä hetkellä erittäin vahvasti voimieni riittävyyttä lähes kaiken suhteen. Ehkä se on ensimmäinen tervehtymisen merkki? Olen ollut niin pitkään sisimmältäni särkynyt, ettei niitä voimia kai voikaan olla kovin paljoa? Osa minusta tahtoisi rynnätä kohti tulevaisuutta, alkaa toteuttaa suurensuuria haaveita, mutta jokin pidättelee ja käskee kuulostelemaan voimavaroja.
Silti, vaikka uskon verkkaisen tahdin olevan parasta, sisälläni yrittää saada sijaa jokasyksyinen levottomuus: vaatimus olla tehokkaampi, parempi, enemmän. Tänään oloni on ollut suorastaan kurja: hahmoton tyhjyyden tunne ja yksinäisyys ovat asettuneet taloksi, vaikka yleensä tunnen viihtyväni ihan kohtuullisesti yksinkin.
Kävin tänään vaa´assa. Paino vilkutteli hetkellisesti lukemaa 120,1 kg, enkä voi sanoa olevani siitä kovin ilahtunut.
Ulkopuolisesta voi ehkä vaikuttaa siltä, että tällä tekstillä on kovin vähän tekemistä laihtumisen tai painonpudottamisen kanssa. Voin vakuuttaa, että pohjimmiltaan tässä on kyse juuri samasta asiasta: muutoksesta ja sen esteiden tunnistamisesta.
