Olen aina inhonnut elokuuta. Lapsena syyskesään liittyi vapaiden päivien loppu ja pelonsekainen jännitys koulun alkamisen suhteen, mutta nykyin suren kesän hiipumista. Syksyn värikkäitä lehtiä, sadetta ja tuulta sen sijaan rakastan. Olin puhdasverinen syysihminen, ennen kuin opin rakastamaan kesää.
Syksyn saapuminen on toisaalta aina ollut myös toiveita herättävää aikaa: uusia alkuja, energiaa tarttua asioihin, harrastuksia, lupauksia elämän päivitetymmästä versiosta... Mutta pimeiden aamujen ja väsyneiden iltojen myötä huomaakin olevansa kaikkea muuta kuin se yli-ihminen, joka jaksaa jatkaa uutta liikuntaharrastusta, opiskelee avoimessa yliopistossa ja on muuttanut koko elämänsä suunnan.
Epäilen tällä hetkellä erittäin vahvasti voimieni riittävyyttä lähes kaiken suhteen. Ehkä se on ensimmäinen tervehtymisen merkki? Olen ollut niin pitkään sisimmältäni särkynyt, ettei niitä voimia kai voikaan olla kovin paljoa? Osa minusta tahtoisi rynnätä kohti tulevaisuutta, alkaa toteuttaa suurensuuria haaveita, mutta jokin pidättelee ja käskee kuulostelemaan voimavaroja.
Silti, vaikka uskon verkkaisen tahdin olevan parasta, sisälläni yrittää saada sijaa jokasyksyinen levottomuus: vaatimus olla tehokkaampi, parempi, enemmän. Tänään oloni on ollut suorastaan kurja: hahmoton tyhjyyden tunne ja yksinäisyys ovat asettuneet taloksi, vaikka yleensä tunnen viihtyväni ihan kohtuullisesti yksinkin.
Kävin tänään vaa´assa. Paino vilkutteli hetkellisesti lukemaa 120,1 kg, enkä voi sanoa olevani siitä kovin ilahtunut.
Ulkopuolisesta voi ehkä vaikuttaa siltä, että tällä tekstillä on kovin vähän tekemistä laihtumisen tai painonpudottamisen kanssa. Voin vakuuttaa, että pohjimmiltaan tässä on kyse juuri samasta asiasta: muutoksesta ja sen esteiden tunnistamisesta.
torstai 8. elokuuta 2013
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
One year later...
Käsittämätöntä, kuinka nopeasti aika kuluu... Ja kuinka helposti hyvät aikomukset ja pyhät päätökset typistyvät vain selviytymikseksi arjessa, ajelehtimiseksi päivästä seuraavaan. Silti, jossain sisimmässäni elää sinnikkäästi tarve muuttaa elämäni suuntaa. Pysyvästi.
Sen sijaan, että pohtisin, missä kaikessa olen ehkä epäonnistunut, tahdon keskittyä hyviin muutoksiin. Sillä niitäkin on kuluneiden kuukausien aikana tapahtunut, vaikka joskus voikin olla vaikea iloita pienistä edistysaskelista.
TOP 5 muutokset:
- Vesi
- Kuntoutus
- Keittiö
- Opinnot
- Ihminen
Olen todellakin oppinut juomaan vettä janojuomaksi. Ei enää light-mehuja tai -limuja, harvoin edes marjoista tehtyä oikeaa mehua, vaan vettä. Tästä olen hyvin ylpeä, sillä vielä pari vuotta sitten en olisi uskonut pystyväni näin suureen muutokseen. Hyvä minä.
Aloitin keväällä selän kuntoututtamisen, lähinnä osallistumalla fysioterapian kuntosaliryhmään. Verkkaisesti, mutta tosissani, ja tarkoituksena on jatkaa syksyn tullen ihan tavallisella kuntosalilla. Hyvä minä.
Yksi suuri este terveellisen syömisen osalta on ollut kertakaikkisen toivoton keittiöni ja lievää hankalampi tiskausrajoitteisuuteni. Sitkeydellä ja muuutamalla onnekkaalla sattumalla on kummallinen vaikutus: keittiöpuuhat alkavat vähitellen jopa sujua ja olen pikkuhiljaa alkanut hankkia uusia astioita & työvälineitä. Hyvä minä.
Alan vähitellen tietää, mitä tahdon tehdä sitten joskus aikuisena. Vieläkin vaihtoehtoja on muutama, mutta olen tehnyt kuluneen vuoden aikana paljon töitä selkeyttääkseni tilannetta ja saadakseni unelmien opiskelupaikan. Tiedän löytäneeni punaisen langan ja se tekee tyyneksi ja onnelliseksi. Elämälläni on suunta. Hyvä minä.
Syksyn pimeydessä, kantaessani suurta huolta ja vastuuta läheiseni sairastuttua, elämääni ilmestyi hyvin erityinen ihminen. Hän kulki rinnallani henkisesti, järkähtämättä. Hyvin hämmentävä alku uudelle ihmissuhteelle, mutta nyt kuukausia myöhemmin alan vähitellen löytää tästä kanssakäymisestä paljonkin eri sävyjä...
Kaiken tämän kirjoitettuani ymmärrän, ettei vuosi ole "mennyt hukkaan" tai kulunut ilman tarkoitusta. Perusta uudelle elämälle, ja tavalle elää, on luotu pieniä askelia ottamalla. Tästä on hyvä jatkaa. Hyvä minä.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)